ANTTI ISOTALON MUISTOLLE

”Ei sinun aurinkos enää laske, eikä kuus kadota valoansa; sillä Herra on sinun ijankaikkinen valkeutes, ja sinun murhepäiväs loppuvat.” Jes. 60: 20.

Nämä Uuden Testamentin tavarat, joista profeetta puhuu, olivat uskon kautta kätkettynä vanhus A. Isotalolla, joka moninaisten koettelemusten jälkeen on muuttanut ikuista rauhaa nauttimaan tammikuun 15 p. 1906, ollen jo 81v, 4 k. ja 12 p. vanha. Suloiselta tuntui istua hänen kuolinvuoteensa ääressä ja katsella sitä, kuinka sydämellisesti vanhus odotti pääsinpäiväänsä ja kuinka suuressa arvossa hän piti sitä laumaa, joka Jeesuksen veren voiman kautta oli puhdistettu. Heikolla huulten hyminällä vielä muistutti jälkeenjääneitä useasti kokoontumaan yhteen ja rakastamaan toinen toisiansa, ja oli vanhus sydämestään liikutettu tykönä olleiden muistutuksesta, että kunnian kruunu on valmis päähän painettavaksi.

Suuri oli hänen kilvoituksensa viimeisenä 6 viikon aikana. Ruumiin vaivat olivat ankarat, täytyi leikata jalka poikki, josta oli seuraus, että 8 päivää sen jälkeen tuli muutto. Josta apostoli sanoo, että me muutetaan; ja se on ylön korkea asia ja suloinen sanoma vanhurskaalle, joka todistus tosin kaikille Jumalan lapsille on hänestä jäänyt.

Ei ollut vanhuksen elämän aika täällä maan ruusuin ja kukkaisten seassa kulkemista, vaan yksi vaiva toisen perään tämän 40 vuoden ajalla, kun hän oli elämän tiellä kulkenut ja kokenut uskomisen tähden: 3 kertaa kahlehdittu ja vankikoppiin teljetty, ja milloin on kuletettu tuomikapituliin, milloin pappein, milloin nimismiesten tutkittavaksi. Milloin tukasta talutettu perkeleen palvelijoilta, syljetty ja soimattu, uhattu, pilkattu ja häväisty Kristuksen nimen tähden.

Tahtoisin muistuttaa elämäntien matkamiehille, tutuille ja tuntemattomille, että veljet ja sisaret ottaisivat osaa ja vaivan ja kärsivällisyyden esikuvaa niistä profeetoista, jotka Herran nimeen puhuneet ovat, josta Jaakoppi muistuttaa. Lyhyt on aikamme tämän maan päällä. Pitäkäämme suurempana rikkautena kärsiä vaivaa Jumalan joukon kanssa kuin ajallista tarvetta synnissä nautita.

Vanhus oli se, joka toi elävän evankeliumin tänne Poriin, jossa oli suuri jumalattomuus valloillaan ja synkkä pimeys ja korpimaa. Täällä hän kylvi Herran Jeesuksen nimeen vaikuttaen Herran avulla, että Jumalan työ menestyi, ja on tosin niitten huulten hedelmä se kallis lauma, joka hänen ympärillään oli ja yhä on ja suurella kaipuulla vanhusta muistelee ja kaipaa. Kallista tosin ole se työ, joka viimeisetkin voimat häneltä riisti, ollen aina horjumatoin, vaikka usein väkevät aallot löivät ja opin puuskat hajoittivat seurakuntia, siinä toivon tunnustuksessa, josta apostoli aina varoittaa.

Hänellä oli 5 lasta, niistä 3 on elossa, joista oli hänellä suuri murhe, kun ei ole heistä todistusta, että tulisivat autuaaksi. Niistä hän viime aikoinan usein valitti. Vaan voimat loppuivat, ja nyt on hän saanut sen päiväpalkan, joka on vanhurskaalle kallein, sillä tämän elämän aika on sula tuska ja murheitten maa, vaan tuolla, missä vanhus on, on iäinen lepo ja rauha.

M. Stenberg

(Armonsanoma 1906: 5)