EHTOOLLISEN SIUNAUS JA ARVO

"Kiitti, mursi ja sanoi: Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan; tehkää tämäminun muistokseni" (1 Kor. 11: 24). Moni voimallinen este saattaa vaivata ja ahdistaa uskovaista sydäntä Herran ehtoolliselle mentäessä ja sitä nautittaessa ja kokonaan ryöstää siltä sen lohdutuksen, virvoituksen ja ilon, jota ehtoollinen tahtoo tarjota tai antaa. Eräs sellainen on, että sitä pidetään jonkinlaisena juhlallisena uhritoimena, jossa me annamme Jumalalle jotain hyvää, käymme alttarin eteen tuoden Herralle hurskautemme, katumisemme, uskomme, rukouksemme ja parannuksemme otollisia uhreja. Me emme huomaakaan sitä, että ehtoollinen on armonvälikappale, jossa päinvastoin Herra tahtoo antaa meille, köyhille ja alakuloisille lapsilleen, lohdutusta, voimaa ja virvoitusta, mitä me tarvitsemme.

Ehtoollinen on sama kuin äänellinen julistus, vain tässä Jeesuksen säätämässä muodossa. Siinä ei ole uudestisyntymisen paikka emmekä me tälle alttarille tule näyttääksemme vain Jumalalle itseämme tai antaaksemme hänelle jotain hyvää, vaan päinvastoin siitä hyvää saadaksemme, voimaa ja apua heikolle uskollemme, puuttuvaiselle vaelluksellemme ja rukouksellemme. Näin on siis tultava Herran pyhälle ehtoolliselle ja käytettävä sitä armonvälikappaleena, josta apua haemme kaikkia puutteitamme vastaan.

Sinä pelkäät mennäksesi Herran pöytään hyvin tietäen jokapäiväisen elämäsi puutteet. Et ole mielestäsi sellainen kuin tosi kristityn tulisi olla. Uskossasi ja elämässäsi on jotain kivulloista, kristillisyytesi harjoituksessa jotakin vajanaista, ja sentähden et voi uskalluksella käydä Herran pöytään. Mitäpä muuta tämä on kuin kokonaan sen unohtamista, mikä oli ehtoollisen tarkoitus ollaksensa parannuskeino kaikkia näitä uskomme ja elämämme kipuja ja puutteita vastaan.

Jospa olisikin kaikki hyvin kristillisyytesi, uskosi ja elämäsi suhteen, niin ethän juuri tarvitsisikaan tulla tälle armoaterialle! Ja eihän Kristuskaan töineen ja ansioineen tullut "vanhurskaita, vaan syntisiä kutsumaan", kuten hän itse sanoo: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat." Ajattelehan: Jos luonnollinen sairas parantaja tarvitessaan sanoisi: En uskalla hänen luokseen, sillä minä olen niin kovasti sairas, vereni on niin kovin saastunut, paisumani on ärtynyt. Näin huonona en voi lääkärin tykö mennä. Eikö tätä pidettäisi hullutuksena ja sanottaisi: Taudin tähdenhän lääkäriä juuri tarvitaankin. Aivan sama on asia, jos hengellisen puutteellisuuden ja kivulloisuuden vuoksi peljätään mennä Herran pyhälle ehtoolliselle. Älkäämme siis kokonaan eikä koskaan unohtako suloisen Vapahtajamme suurta rakkautta tätä armovälikappaletta asettaessaan. Älkäämme toisaalta menkö uuspakanallisuuteen siinä, että teemme turhaksi tarkoituksen, mitä varten on pyhät sakramentit annettu ja asetettu. Mitä hän itse sanoikaan verestänsä siunattua kalkkia jakaessaan? Kaiken muun sivuuttaen, mitä hän olisi voinut sanoa, lausuu hän vain tämän: "Se vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi monen edestä." Älkäämme myöskään ajatelko näin, että meille riittää autuutemme saamiseksi ainoastaan ehtoollinen, yhtä vähän kuin "kerta parannus" on riittävä. Meidän tulee aina hetkittäin turvautua äänellisen syntien anteeksiantamuksen alle ja näin pestä jalkojamme synnin tomusta. Lohdutukseksi syntiä vastaan, mikä on hänen lastensa vaikein vaiva, on Jeesus ehtoollisen asettanut. Oppi-isämme Luther mainitsee: "Ehtoollinen on Pyhän Hengen hedelmä ja jokaiselle uskovalle uskon vahvistus sekä syntien anteeksisaaminen iankaikkiseen elämään."

Veljeydellä V. Kaikkonen (RS 1966: 2)