HERÄTYKSEN AJOILTA

Suuri on Jumalan pitkämielisyys ja rakkaus, joka johdattaa ihmistä parannukseen. Haluan tässä kertoa siitä, millä tavalla Jumala johdatti minua maailmasta Armovaltakuntaansa. Minun isäni piti kristillisyyden vääränä oppina. Se oli minunkin mielipiteeni. Mutta minä sain omantunnon heräyksen kahdenkymmenenkahden vuoden vanhana, sillä syntini tulivat tunnolleni. Olin kovin tanssihenkinen. Sitä ei silloin pidetty syntinä, olipahan vain nuorten iloa. Ja tuli muutakin syntiä, jota ei myöskään syntinä pidetty. Mutta minulle tulivat synnit niin polttaviksi tunnolleni, että kun tulin tansseista ja panin maata, niin tuli kovin murheelliseksi ja tein mielessäni parannusta ja päätin kohota synnistä. Mutta omat päätökset eivät pitäneet. Piti taas lähteä synnin tekoon. Ja niin tapahtui monta kertaa. Sitten tapahtui kerran, että päätin minäkin lähteä hakkaamaan Ahonperän metsistä koivukuorman, kun sieltä muutkin hakkasivat. Ja kun pääsin metsään ja annoin heinät hevoselle, niin istuin rekeen ja aloin tätä asiaa omalla tunnollani tutkia. Ymmärsin, ettei tätä hommaani kukaan muu näe, kuin yksin Jumala, Hän joka kaikki tietää ja kaikki näkee. Tätä ajatellessani ja istuessani reen laidalla päätin lähteä tyhjänä takaisin ja mennä omaan metsään. Siellä hakkasin kuorman ja tulin kotia, enkä puhunut kenellekään mitään, miten minulle kävi. Sitten kerran vedätin Pekka Martinviitan kanssa Kaakamon maantielinjalta puita. Sieltä palatessa olivat Ala-Raumolla seurat. Salmo Kieri piti raamatunselitystä. Mekin istuimme siellä vähäsen aikaa. Kun siitä lähdimme, niin minäkin menin Martinviitan rekeen, sillä olimme kumpikin autuuden hakijoita, vaikka emme uskovaisia. Minä sanoin, että autuaiksi ne luulevat tulevansa nuotkin, kun pitävät seuroja. Toverini sanoi minulle, että niistä kyllä autuaiksi tulee, mutta pahkamaalaisista ei tule autuaita. Niin tuli meillä asiasta kova väittely. Hän sanoi tietävänsä, että laestadiolaiset tekevät synnistä parannuksen, mutta pahkamaalaiset eivät tee koskaan parannusta, vaikka ne tekisivätkuinka paljon vääryyttä tahansa. Meillä riitti väittelyä pitkät matkat, vaikka en voi sitä lähemmin muistaa. Vaimoni kanssa oli minulla samoin usein väittelyä; vaimoni oli nimittäin kristittyjen lapsia ja minä pahkamaalainen. Tapahtui senjälkeen, että minä menin Kukkolaan myllylle. Leveässä maassa oli aina tapana käydä sisällä. Arpelan kylän kristityitä tuli Vojakkalasta seuroista. Ne rupesivat minua puhuttelemaan. Henkilöiden puheita, jotka minua tuomitsivat, pidin hyvin halpa-arvoisina. Keminollin Erkki puhui hyvin lämpimästi Jeesuksen lunastustyöstä. Se teki minussa semmoisen vaikutuksen, että kun lähdin matkaani, niin Erkin puheet alkoivat sytyttää elämää minun tunnollani. Minä vierittelin itseäni myllykuorman päällä tunnon vaivoissa, ja tunsin siitä saakka rakastavani Erkkiä. Sitten sain Erkiltä Lutheruksen Huonepostillan lainaksi. Tulivat helluntainpyhät. Päätin silloin lukea tuota postillaa. Mutta kun aloin lukea, niin minulta meni näkö, etten saattanut lukea. Menin ulos ja tarkastin silmiäni. Silmäni olivat terveet. Tulin jälleen sisälle ja otin kirjan ja aloin lukea. Tapahtui samalla tavalla, että en nähnyt lukea. Minä säikähdyin kovin ja menin ulos vainiolle kävelemään. Paneusin maata erään pellon päähän. Korviini kuului ääni. En muista sanoja. Minä hyppäsin ylös, mutta ei näkynyt ketään. Tulin niin levottomaksi, että ei ollut ollenkaan rauhaa. Kun näin, että naapuritalon mäellä ollaan pallolla, niin menin minäkin sinne ja aloin saarnata ankarasti parannusta, että sillä tavalla vietetään kallista juhlapäivää. Palloväki hajaantui. Jäin yksinäni. Menin siihen taloon. Siinä oli pariskunta, joka oli hyvin riitainen. Minä saarnasin riitaisuudesta parannusta. Ne rupesivat itkemään ja pyysivät anteeksi toisiltansa ja lupasivat lakata riitelemästä. Minulla oli kuitenkin yhä tuomitseva omatunto. Muutaman päivän perästä lähdin Pahkamaahan, että jos mahdollista, sieltäkään saisin lohdutusta. Ja kun menin Pahkamaahan, niin oli kuulunut sinne, että minä olin hajottanut Helluntaina palloväen. Pahkamaa kysyi minulta: Joko olet tullu kristityksi? Minä vastasin: En minä ole tullut kristityksi, mutta kyllä minulle on tullut halu autuaaksi tulemisesta. Pahkamaa todisti jo sen hyväksi. Sitten hän otti esille Nordborgin postillan ja luki sitä, samoin vähäsen Mölleriä. Mutta kun minulla oli halu suullisestikin keskustella, niin sanoin, että kyllä niissä hihhuleissakin on Jumalan työtä. Kun Pahkamaa tiedusteli, että mistä minulle semmoinen usko on tullut, sanoin minä, että kun ne tunnustavat syntejään ja maksavat väärintekojaan, niin ei sellaista voi muutoin tehdä kuin omantunnon pakosta. Pahkamaa sanoi tuon olevan paavin oppia, tunnustaa syntejä ihmisille. Hänen mielestään se oli tehtävä ainoastaan Jumalalle rukouksessa. Sanansa olivat: ”Kun rukous ylös menee, niin armo alas tulee”. Minulla ei ollut enää mitään sanomista. Minä lähdin erästä oikotietietä kotia. Sen tien vieressä oli iso kivi. Kiven laidassa olin polvillani ja rukoilin Jumalaa, miten vain ymmärsin. Tarve oli suuri. Lohdutusta ei tullut paremmin kuin vastaustakaan. Niin tulin kotia. Kun tuli ilta ja pantiin levolle, niin aloin lukea. Vaimoni alkoi minulta kysellä, ett mikä minulla on, kun olen niin levoton. Sanoin, ettei minulla ole mitään ulkomaista syytä, mutta autuaaksi tuleminen on minulla kysymyksessä, eikä Pahkamaastakaan ollut mitään apua. Minulle tuli sitten asiaa käyda Tornion kaupungissa. Vaimoni kovasti pyysi minua käymään Viuhkolassa, sillä Petteri Viuhkola oli saamamies. Minä lupasin käydä. Mutta Viuhkola ei ollut kotona, sillä hän oli Kivirannanlohipadon mestari. Minä asioitsin emännälle, että hän pyytäisi isäntää, jos vain on tilaisuutta, ensi pyhänä meille seurojen pitoon. Sinä pyhänä hän ei vielä kuitenkaan tullut. Mutta seuraavana pyhänä hän tuli ja paljon muitakin ihmisiä tuli muista kylistä. Kun seurat alkoivat, niin Viuhkola luki puheensa aineeksi Roomalaisepistolan 10 luvun, ja kun minä kuuntelin, niin tuli mieleeni, että oikein on puhuttu, mutta lukiko hän oikein. Kun pantiin levolle, luin sen luvun monta kertaa läpi. Silloin tulin vakuutetuksi, että oikein on luettu ja oikein puhuttu. — Kun tuli toinen päivä, tuli ihmisiä seuroihin vielä enempi kuin edellisenä päivänä. Pahkamaakin tuli meille. Puheen aiheeksi luettiin toinen Ahti. Ja kun Viuhkola puhui siitä, että Jumalan rakkaus oli suuri, kun Hän pani Poikansa raskaaseen työhön syntiin langenneen ihmiskunnan tähden, niin minulle vastasi tuntoon, että asia on tapahtunut minunkin tähteni. Minulla oli vaivaa pidättää päästämästä kovaa ääntä. Koetin hallita itseäni. Mutta kun selitys loppui, niin nousin seisomaan ja sanoin hyvästin perkeleelle ja maailmalle ja koko Pahkamaan joukolle. Silloin puhalsi Pyhän Hengen voima kristittyihin ja he saarnasivat minulle syntejä anteeksi ja minä lupasin uskoa. Sitä seurasi metakka. Pahkamaa nousi raivoon. Kristityt vastustivat häntä. Minä ja Viuhkola lähdimme kamariin monien muiden kanssa. Pirtissä kävi kova sanasota. Kun seuraväki lähti pois, niin jäi vielä yöksi muutamia Arpelankylän kristityitä. Minäkin tulin semmoiseen vapauteen, että kerroin elämäkertani. Ei silloin kunnian rietaskaan estänyt. Niin sain itse kokea, että evankeliumi on Jumalan voima sille, joka on sen tarpeessa ja uskoo.

Toteutui myös Paavalin lause: ”Kiittäkää Isää, joka meitä soveliaiksi tehnyt on pyhäin perimisen osallisuuteen valkeudessa, joka meitä pimeyden vallasta pelasti ja on siirtänyt meitä rakkaan Poikansa valtakuntaan”. Tällä tavalla olen Jumalan armosta tullut osalliseksi. Siitä olen pitänyt kiinni kuusikymmentä vuotta. Paljon terveisiä Jumalan lapsille piirtää vapisevalla kädellään Heikki Hooli Karunki (RS 1935: 8)