INHIMILLINEN VIISAUS

Älkää itseänne ylen viisaana pitäkö. (Room. 12:16.) Kaikkinainen kirjoitus on Jumalalta meille annettu. Ja apostoli sanoo, että se on tarpeellinen. On siis varmaankin tuo yllä oleva huomautus myös tarpeellinen. Ihmisriepu on niin perinpohjin synnillä turmeltu, että hän tarvitsee kaikki Jumalan neuvot ja ohjeet oikealla tiellä pysyäksensä. Toisinaan selittää omanvanhurskauden saarnaaja povessa: olet aivan mahdoton autuutta omistamaan niin syntisenä ja pahana kuin olet. Mutta tuo ei ole niinkään vaarallista, jos me nimittäin huomaamme, että se on vihollisen saarnaa. Sen vuoksi on meillä sitä suurempi syy ja tarve paeta armoistuimen tykö.

Mutta jos se sama omavanhurskaus saa nostetuksi pyhyyden huipulle, niin se tekee vanhasta-aatamista niin pyhän, ettei kohta näe muita kristityksi kuin itsensä, ja samalla myös niin viisaan, ettei kukaan hänen suhteensa käsitä paljon mitään; hän ei tarvitse kenenkään neuvoja, vaan itse kyllä kykenee kaikkia neuvomaan. Hän on siis rikas, eikä tarvitse mitään. Eikä ihmekään, kun herra vanha-aatamikin on tullut hänessä kristityksi. Mutta tuolta noin pyhältä paikalta on vaikeaa, jopa mahdotontakin päästä armoistuimen tykö, kun armo on ainoastaan syntisiä varten. Siis kuta matalampana pysymme, sitä tuoreemmilla paikoilla olemme, sillä armon virta vuotaa kynnyksen alitse. Ja jota lähempänä aurinkoa olemme, sitä mustemmaksi itsemme näemme. Huomamme siinä, kuinka pimeät itsessämme olemme, ja kuinka syntiset puoleltamme olemme sekä kuinka vähän me vasta käsitämme. Oma viisaus näkyy tyhmyydeksi, ja tuntuu häpeältä, kun minä, tomu ja tuhka, olen itsekin luullut jotakin puoleltani olevani, vaikka en kuitenkaan mitään ole. Kun oma mustuus on näkyvissä, niin emme pääse omassa mielessämme liiaksi viisastumaan, eikä pyhyyttä myöskään kerkeä kokoontua, kun pahuus on auringon valossa näkösällä.

Kuitenkin olemme sittenkin sangen otolliset ja aivan sulasta armosta autuaat, ja jos sitten olemmekin johonkin soveliaat, niin se on Jumalasta. Kussa siis on kerskaus? Se on suljettu ulos. Lapsille jää siis armo, uskolla omistettuna, josta he saavat kerskata. Terveellinen ja tarpeellinen olisi siis tuo viisaus, ymmärtää ja tuntea, että olemme köyhät syntiset puoleltamme, mutta kuitenkin Jumalan lapset uskon kautta Jeesuksen verisessä ansiossa, siis toisen ansiossa autuaat. Ja kun aina käsittää tämän, on se todella viisaus, josta viisaan miehen tavoin saattaa sanoa: ”Se on parempi päärlyjä, eikä ole hänen vertaistansa.” Mutta pysyä lapsena, on koulu, josta emme voi ulosoppineena päästä niin kauan, kuin tässä majassa olemme. Se on kyllä pian sanottu, että tulla lapseksi ja olla lapsena, mutta ei se ole yhtä keveä käytännössä toteuttaa. Ja juuri sentähden on se niin vaikeaa, kun sielunvihollinen ja meidän oma minämme ovat niin lähellä meitä, ja siksi onkin alituinen taistelu lihan ja hengen välillä.

En ole tästä tärkeästä asiasta kirjoittanut siinä mielessä, että itse siinä olisin kyllin kyennyt, ei ensinkään, päinvastoin täytyy tunnustaa, että aakkosia siitä vasta olen tavailemassa. Mutta jos sattuisi muitakin olemaan taivaaseen matkalla yhtä viheliäisenä kuin minäkin, niin on tarpeellista ottaa varteen tuon apostolin neuvo: ”Älkää itseänne ylön viisaana pitäkö.” Sillä tyhmän saarnan kautta on luvattu siitä vapahtaa, jotka se uskovat, ja lasten eikä miesten on Jumalan valtakunta. Lapset sopivat hyvin vanhimman syliin, lapset juoksentelevat halulla vanhimpansa jälessä, lapset kuuntelevat mielellään vanhimpansa neuvoja, lapset eivät orjaile toisiansa, lapset sopivat hyvin yhden pöydän ympärille syömään, lapsilla on teeskentelemätön rakkaus vanhimpaansa ja toisiinsa, ei lapsilla tule myöskään riitaa perinnön päältä, lapset puhuvat puutteensa ja tarpeensa vanhimmalle avoimesti, ei lapsista kukaan ymmärrä itseänsä pitää toista viisaampana, lapset ottavat osaa toistensa iloon ja suruun, ja jos yhdellä on leivän pala, niin taittaa hän siitä puolen toiselle, eikä ensinkään pelkää itseltänsä loppuvan.

Todellakin on tuo lasten valtakunta kallis ja ihana. Oi Sinä korkein koulumestari, joka olet kaikkein oikea Isä kuin taivaassa ja maassa lapseksi kutsutaan, anna meille voimaa Sinun kunniasi rikkauden jälkeen, että me Sinun Henkesi kautta väkeväksi tulisimme sisällisessä ihmisessä, ja että Kristus asuisi uskon kautta meidän sydämissämme, että pysyisimme lapsina ja saisimme nauttia sitä rauhaa, jota ei maailma taida antaa, ja ettei vihollinen saisi meitä oman mahdottomuuden hautaan turmeluksemme tähden, eikä ylpeyden kautta isiksi ja herroiksi Jumalan valtakunnassa. Anna Henkesi valkeutta, että tyytyisimme siihen, kun armosta saamme aina uskoa syntiviheliäisyytemme sovintoveren kautta anteeksi, päättäen veisaajan kanssa: ”Siinä on kyllä, että Jeesus on mulla. O ääretön armo ja rakkaus suur´” j.n.e. Sydämelliset rauhan ja rakkauden terveiset sanon koko Herran Siionille pyynnöllä, että minuakin heikkoa korven kulkijaa muistaisitte esirukouksissa armoistuimen edessä, että minäkin kaikkein voittajain kanssa saisin yhdistää ääneni loppumattomaan kiitosvirteen kotikunnian kirkkaudessa. Synnit ja kaikki kiusaukset uskomme aina anteeksi Jeesuksen pyhässä veressä. Paljoa puutteellisuutta tuntien muisteli

M. Suo

(Siionin Lähetyslehti 1916: 3)