JOONAN VIHA

(Joona 4: 4) Profeetta Joonan ajalla oli suuri Niiniven kaupunki, jossa oli yli satakaksikymmentä tuhatta ihmistä, joiden monilukuiset ja raskaat synnit olivat paljaat ja julki Jumalan kasvojen edessä (Joona 1: 2). Jumala, joka kaikkia ihmisiä aina rakastaa, ei tahtonut, että tämän ihmispaljouden piti hukkua synteinensä ijankakkisesti. Hän sanoi profeetta Joonalle: ”Nouse ja mene siihen suureen kaupunkiin Niiniveen, ja saarnaa siinä” (Jona 1: 2). Olisi luullut, että Joona kristittynä ja profeettana ja Jumalalta paljon anteeksisaaneena olisi kiireesti rientänyt saarnamatkalle, julistamaan parannusta ja synteinanteeksiantamusta Niinivenkin suurille syntisille. Mutta siten ei kuitenkaan tapahtunut. Päinvastoin Joona lähti pakoon, otti haahden mennäkseen meren yli Herran kasvojen edestä piiloon. Herra tahtoi kuitenkin näyttää Joonalle, että Hänen käskynsä on pidettävä kaikkein korkeimpana yli kaikkien ihmismielipiteiden. Herra laski siitä syystä kalliin kullan koetuksen ahjoon.

Merellä nousi raju myrsky. Arvan perusteella löytyi syylliseksi profeetta. Joona heitettiin mereen. Suuri kala nieli hänet. Kalan vatsassa hän nöyryydessä muisti tottelemattomuutensa Herran käskyä vastaan. Suuressa sydämen ahdistuksessa rukoili hän Jumalaa. Itse hän kertoo siitä näin: ”Minä huusin Herraa minun ahdistuksessani ja Hän vastasi minua; minä paruin helvetin vatsasta, ja sinä kuulit minun ääneni. Sinä heitit minut syvyyteen keskelle merta, niin että aallot pyörsivät ympäriinsä. Kaikki sinun laineesi ja aaltosi kävivät minun päällitseni. Minä ajattelin minuni hyljätyksi sinun silmäisi edestä; kuitenkin saan minä vielä nähdä sinun pyhän temppelisi. Mutta minä tahdon uhrata sinulle kiitoksella, minä tahdon maksaa lupaukseni. Herran tykönä on apu.” (Joona 2: 3, 4, 5, 10).

Kun sitten kala oli Herran käskystä oksentanut Joonan maalle ja hän oli tullut pelastetuksi, antoi Herra uudistetun käskyn profeetalle mennä Niniven kaupunkiin julistuksella, että Herran pelastusarmon ylenkatsomisesta on seurauksena Niiniven hukkuminen. Nyt Joona lähti ”Herran sanan jälkeen” suureen kaupunkiin. Saarnattuaan siinä ”yhden päiväkunnan” matkan tapahtui niin onnellisesti, että Niiniven miehet uskoivat (Joona 3:5). Kuningaskin "käärei itsensä säkkiin ja tuhkaan" (Joona 3:6). Hän antoi käskyn kansallensa, että "heidän piti lujasti Jumalan tykö huutaman, ja jokainen palatkoon pahasta tiestänsä ja kätensä väkivallasta" (Joona 3:8). Koska Jumala näki heidän työnsä, että he palasivat pahasta työstänsä, katui Jumala sitä pahaa, jota Hän oli puhunut heille, ja ei tehnytkään (Joona 3:10). Olisi luullut profeetan mitä sydämellisimmin iloinneen ja Jumalaa kiittäneen siitä suuresta armosta ja laupeudesta, jolla Herra oli sitä suurta ja väkirikasta kaupunkia armahtanut. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Päinvastoin vaikutti se Joonassa sekä vihaa että surua. Joona vaikeroitsi sitä, että Herra oli Niiniven kaupungin luoduille ihmisille "armollinen, laupias, pitkämielinen suuresta hyvyydestä ja katuu pahaa" (Joona 4:2). Hän valitti edelleen näin: ”Ota nyt, Herra, minun sieluni minusta pois, sillä minä kuolisin paremmin kuin eläisin” (Joona 4:3). Mutta Herran täytyy nuhdella Joonaa ja sanoa: ”Luuletkos oikein vihastuneesi” (Joona 4:4). Meistä kristityistä tuntuu aivan käsittämättömältä, miten Herran profeetta voi senkaltaisesta asiasta sekä murehtia että vihastua. Kuinka kristitty voisi siitä pahastua, että Jumalan sanaa saarnataan itsensä Herran käskystä suurille syntisille? Jos me kristittyinä ajattelemme profeetta Joonan sielun tilaa, niin pakostakin joudumme ihmettelemään, miten Joona kristittynä ja profeettana on siitä kaikkein suurimmasti vihastunut, että suuren Niiniven kaupungin asukkaat aina kuningasta myöten ovat saaneet kuulla Jumalan suuren armokutsun omalle kohdalleen äänellisenä saarnana, ja ovat sen myöskin uskoneet. Joona oli eksynyt niin kauas väärässä ymmärryksessään, ettei hän edes sitä salannut, vaan puhui sydämensä ahdistuksessa sen Jumalallekin. Mutta Herra puhui Joonalle: »Luuletkos oikein vihastuneesi». Ei ole, rakas Joona, siinä vihastumista, jos ihmisille saarnataan parannusta ja syntienanteeksiantamusta, olkoonpa lunastettu ihminen vaikka Niinivenkin kaupungissa. Ei ole oikein kantaa sydänvihaa, että ihmiset tekevät parannuksia synneistään ja ottavat Jumalan armon vastaan. Ei ole senkaltainen itse Jumalan luonnosta osallinen, joka väärässä ymmärryksessä sydämellisesti vihastuu aina kuoleman toivomiseen asti, että luodut ja lunastetut ihmiset tekevät uskollisuuden lujia valoja Jumalalle ja Herralle Jeesukselle ja tulevat Jumalan lapsiksi.

Kun Herra ei ollut hyljännyt Niiniven kaupungin ihmisten kuolematomia sieluja, niin ei profeetta ollut oikeutettu siitä vihastumaan, että Jumala tahtoi heille sanansa saarnauttaa. Sillä usko tulee kuulosta, mutta kuulo Jumalan sanan kautta. Olkoon tämäkin ennakkotapaus aikamme ihmisille mitä kirkkaimmin opettamassa, että kukin Herran käskystä sillä lahjalla kuin hän saanut on, tekisi työtä niinkauan kuin päivä on. Tulee yö, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. Älkäämme vihastuko niinkuin Joona, että Herran sanaa saarnataan kaikkialla maailmassa. Jeesus itse sanoo: "Autuas on se, joka ei pahene minusta". Kun Herra Jeesus itse taivaan ja maan Herrana ei rajoita Hänen pyhän sanansa saarnaamista, vaan päinvastoin monisanaisesti siihen kehoittaa muun muassa: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille”, niin emme mekään, rakkaat veljeni ja sisareni, tahdo tuota Herran käskyä koskaan muuttaa. Saamastamme suuresta armosta kantakoon meidän syntinen sydämemme lapsellisen ja nöyrän kiitoksen veriyljällemme Herralle Jeesukselle, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa ijankaikkisesti, ja jonka valtakunnalla ei ole loppua. Armon ja rauhan tervehdyksin: E. E. Konttijärvi. Rovaniemi (RS 1935: 8)