KIRJE HELSINGISTÄ (1890-1892)

Haluni olisi puhua muutama sana kääntymisestäni, johonka pyydän tilaa Sanomiin Siionissa. Mutta rauhan Jumala, joka jälleen kuolleista on tuottanut sen suuren lammasten paimenen, meidän Herran Jeesuksen, kirkastakoon kaikkein ihmisten sydämen silmäin eteen tämän veripunaisen oven oikeaan lammashuoneeseen. En tiennyt minäkään polonen ennen sitä, nukuksissa kulkeissani Jumalasta tuntemattomana, millä tavalla Jumala ihmisiä vanhurskauttaa, vaan sitä elettin juuri hurjasti pakanain mielen jälkeen. Mutta Jumala, joka rikas on laupeudesta, veti minunkin kurjan siitä hirmuisesta haudasta ja saastaisesta loasta, ja asetti jalkani kalliolle ja pani minun suuhuni uuden veisuun, silloin kuin alkoi puhaltamaan Siionin vuorelta yksi lämmin tuuli sydämeeni, kuin uuden testamentin välimies, Herra Jeesus, priiskotti evankeliumin armon sydämeeni lastensa valtakunnassa. Ja se olikin se ensimmäinen ihmetyö, kun Jeesus teki minulle, koska Hän muutti veden viinaksi. Ja silloin huomasin kanssani Karitsan häät tulleeksi, kuin viinakin muuttui paremmaksi ja kun jaksoin uskoa syntini anteeksi, niin armo vuoti sieluuni. Siis tuli ilo murheen sijaan ja puhdas ja viatoin vanhurskaus likaisen saastaisuuden sijaan,

Mutta jos joku ulkona olevaisista arvelisi, että kuka sinulle on synnit antanut anteeksi, niinkuin ne välistä pakkaa tulemaan siitä kateellisiksi, kun kristitty kehuu hänellä olevan synnit anteeksi. Minulle on Pyhä Henki antanut synnit anteeksi, mutta kuka on Pyhä Henki. Minä ainakin käsitän, että Pyhä Henki on Jumalan Raamattuin jälkeen, niinkuin Jeesus lihansa päivinä sanoi, että Herra on henki, ja Paavali sanoo myös, Herra on henki, mutta missä Herran henki on, siinä on vapaus.

Siis Herra on henki, jota ei näe, ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen taitaisi nähdä, mutta mistäs sen sitten syntinen saa käsiinsä, kun ei sitä näe eikä saa käsin kiinni. Sillä on vissiin sellaisia piilopaikkoja, josta sen tapaa, kun vaan osaa etsiä. Paavali sanoo, että tämä kallis tavara on meillä kätkettynä savisessa astiassa; siis se on löydettävissä. No, mutta ihmisistäkö sitä sitten pitää hakea? Sehän on villioppi, arvelee muutamat, ja sittenkin vielä sellaisista ihmisistä, jotka ovat tulleet tämän maailman tunkioksi, joilla ei ole edes mitään arvoa eikä kunniaa tässä maailmassa.

Herrassa on henki ja ei se liiku täällä näkyväisesti omassa persoonassaan, mutta se kokoaa jotakin ympärillensä. Minä näin kerran kulkevan suuren tuulispään, joka tullessaan piti aika ryskinää, ja sitä oli paljon roskaa mukana, puita, heiniä, olkia ja kaikkia mitä vaan irti heltisi, uudet vahvat rakennukset se murskasi, ja vei pitkiä hirsiä mennessään, sillä oli sanomattoman suuri voima, jos en minäkään olisi kerinnyt pois alta, niin olisi se vienyt yhteen mukaan. Se voima, joka näin väkevä oli, kulki tässä romujen joukossa aivan näkymättömänä, mutta sen, jota se kuljetti, saatoin minä jo kaukaa helposti nähdä. Tämä oli tuulen henki, joka näin voimakas oli.

Joku aika sen perästä tulin Helsinkiin, jossa tuli toisen tapainen tuuli vastaani, joka oli hiljainen ja lämmin, joka alkoi puhaltelemaan sydämeeni taivaasta, yksi suloinen Pyhän hengen tuuli. Se oli koonnut ympärilleen sellaisia saven kokkareita, jotka liikkuivat ja antoivat äänen, ja se oli Jeesuksen veren ääni, kun kuului niistä saviastioista, jotka minä helposti näin, vaan sitä voimaa, joka niiden kautta vaikutti, en saattanut nähdä. Mutta kun se tuntui suloiselta sielussani, niin pyysin minäkin päästä osalliseksi siitä voimasta, joka heissä vaikutti. Ja kun ne ylistävät äänensä suurella evankelistain joukolla, niin ihmeekseni sain huomata, kun kuolleet luuni alkoivat hymisemään, ja liikkumaan, ja tuli hengen huokaukset, että alati anna asua, oo Jeesus sinun haavoissas. Siis ne saarnasivat synnit anteeksi Jeesuksen veressä, ja niin rauha vuoti sieluun. Näin minä sekaannuin yhteen joukkoon tämän taivaallisen tuulen mukaan.

Jumala rakas Isä suokoon, että paljon kuolemattomia sieluja sekaantuisi tämän tuulen mukaan joka taivaasta puhaltaa; eivätkä katsoisi ylön Jumalan poikaa ehkä se huononkin näköisestä kirkosta saarnaisi.

M. Suo

(RS 1941: 11)