MAALLINEN JA TAIVAALLINEN ISÄNMAA OVAT JUMALAN LAHJOJA

Isänmaamme on saanut kokea monia vaikeita vaiheita. Itsenäisyytemme olemme kuitenkin säilyttäneet Jumalan armosta. Tämä meidän on hyvä muistaa, kun vietämme itsenäisyytemme juhlavuotta.

Iän myötä arvostaa isänmaata Jumalan lahjana yhä enemmän. Sota-ajan kokeneena katselee koko elämäänsäkin suurena Jumalan lahjana. Haluaisin kertoa erityisesti teille nuorille, sekä samaan ikään kanssani varttuneille sisarille ja veljille Herrassa, kuinka olen päässyt osalliseksi myös taivaallisesta isänmaasta. Myös sinulle, joka epäröit vastata Jumalan kutsuun, olkoon tämä kirjoitus rohkaisuksi ja siunaukseksi ottamaan vastaan hänen rakkautensa.

Epäuskon tiellä

Sain olla kalliissa lapsuususkossa yli 16 vuoden ikään, mutta rippikoulun jälkeen tulivat sielunvihollisen kiusaukset. Tuhanten juonten mestari sai minutkin pauloihinsa ja vei maailman pyörteisiin. Tuossa iässä on monelle muullekin nuorelle käynyt ja yhä käy samoin, sillä sielunvihollinen toimii ihmisten parissa laiskoittelematta. Olin luopumuksen tilassa, kun sota kohdallani alkoi. Aluksi olin työkomppaniassa rakentamassa Salla–Kemijärvi-rautatietä. Sieltä meidät nuoret miehet siirrettiin sotaväkeen Kemin Rytikariin. Koulutusvaihe kesti kolme kuukautta.

Syksyllä tuli lähtö rintamalle. Tällöin Jumala alkoi puhutella sanansa ja Henkensä välityksellä. Omatuntoni oli rauhaton. Kirjoitin tilastani uskovalle äidilleni. Tämä kertoi rukoilevansa itkien puolestani. Äiti julisti kirjeissä syntini anteeksi, mutta en jaksanut uskoa.

Syksyisenä sadepäivänä meidät lastattiin rintamalle menevään junaan, ja määränpäänä oli Karhumäki. Vetoluukuin varustetussa vaunussa oli 45 miestä. Miehet rohkaisivat itseään kirosanoilla ja puhumalla kaikesta muusta kuin elämän vakavuudesta. Olin sen päivän iltana henkisesti ja ruumiillisesti väsynyt. Ruoka ei maistunut, omatunto soimasi. Nukuin alapetillä huopaan kääriytyneenä ja itkin.

Yö oli Jumalan puhetta minulle, joka olin poikennut pois hänen rakkaudestaan. Unessa Jumala näytti syvän ja mustan kuilun. Siitä nousi iso musta mies, jolla oli päässä suuret sarvet. Hän sanoi: ”Sinut painetaan tähän mustaan kuiluun, ja sieltä et pääse koskaan pois.” Sanoin tuolle pirun muotoiselle miehelle. Minulla on synnit tunnolla ja parannus tekemättä. Ei minua saa panna sinne, sillä silloin joudun kadotukseen. Piru sanoi minun olevan niin suuren syntisen, ettei kukaan anna syntejäni anteeksi. Hän tarttui minuun kiinni ja alkoi työntää kuiluun. Suuressa hädässäni huusi kolme kertaa: ”Äiti!” Heräsin naurun ja pilkan rämäkkään. Vaunussa olevat miehet kyselivät vaivaani, koska huusin äitiä avuksi. Vedin peiton silmilleni ja olin onnellinen; en ollut vielä kadotuksen kuilussa. Sopersin sydämessäni kiitosta, kun sain elää vielä armonajassa.

Äitini oli samana yönä rukoillut puolestani. Hän oli kuullut koputettavan ikkunaan kolme kertaa ja huudettavan jokaisen koputuksen yhteydessä: ”Äiti!” Hän oli katsonut kelloa ja se oli ollut 1:25. Äitini oli arvellut minun olevan tulossa lomalle ja oli mennyt iloisena ovelle. Kuitenkin vain syysmyrsky oli lyönyt vettä hänen silmilleen. Neljänsadan kilometrin päähän äiti oli kuullut poikansa avunhuudon. Totesin myös itse kellosta saman ajan kuin äitini. Rukoilevalle äidille oli ilmoitettu, että poika oli otettu kiinni synninpoluilta. Työläs oli potkia tutkainta vastaan.

Karhumäellä olin yöllä kuulovartiossa. Rintamalta kuului yksittäisiä laukauksia. Pimeässä putosin likakaivoon, johon olin hukkua. Näin olin pirun näyttämässä kuilussa elävänä. Jumalan avulla pääsin siitä kuitenkin pois. Vartioupseeri toimitti minut saunaan, jossa sekä itkin että pesin ja kuivatin vaatteitani koko yön.

Varsinaisiin rintamaolosuhteisiin jouduimme muutaman Karhumäessä vietetyn päivän jälkeen. Omantunnon ahdistuksessa kyselin eri komppanioista, oliko niissä uskovia miehiä. Osakseni sain pilkkaa. Menin pataljoonan pastorin luokse ja kerroin hänelle sydämeni asiat. Hän sanoi minun olevan hyvällä paikalla itkiessäni syntejäni. Kun pyysin häntä julistamaan syntien armollista anteeksiantamusta, hän sanoi, ettei voinut sitä tehdä. Huomasin, että virkapappeus on erilainen kuin se pappeus, josta Raamattu puhuu.

Koettelemukset jatkuvat

Sain valtavan hammassäryn. Keripukki irrotti alahampaani. Kasvoni ajettuivat muodottomiksi. Komppanianpäällikkö antoi kotiloman, mistä ilahduin suuresti.

Koitti lomallelähdön päivä. Oli aivan hiljaista ja rauhallista. Matkani suuntautui suon poikki. Ollessani keskellä suota, sille alkoi vihollisen tykistökeskitys. Syöksyin kuoppaan, ja päälleni kaatui heti perässäni puita ristiin rastiin. Samalla myös irtomaa peitti minut. Maan sisässä sain käteni liikkumaan, löysin sillä kepin ja sain tehtyä reiän, jota kautta pystyin hengittämään. Mieleeni tulivat Jeesuksen sanat: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki muu teille annetaan.” Olin tosissani etsinyt rintamalta Jumalan valtakunnan jäsentä, mutta en ollut löytänyt. Sanoin Jumalalle: ”Tähänkö minun nyt täytyy kuolla?”

Kun tykistökeskitys päättyi, joukkueessani huomattiin joutumiseni vaaralliselle alueelle. Partio lähetettiin etsimään minua. Kuulin partiomiesten ääniä ja keskustelua. Nämä totesivat toisilleen, ettei sellaisessa hävityksessä kukaan ollut voinut säilyä hengissä. Partio tuli yhä lähemmäksi. Sain kepillä tehtyä ilmareikää suuremmaksi. Sen kautta huusin: ”Täällä on Arvo.” Eräs partiomiehistä kuuli huutoni. Puolen tunnin työskentelyn jälkeen he saivat minut vahingoittumattomana ylös, vain poskessa oli pieni verinaarmu. Lomamatkaani pääsin jatkamaan seuraavana aamuna.

Lähes neljä vuorokautta kesti matkustamista ahtaissa autoissa ja täysissä junissa, ennen kuin seisoin kotimökin ovella. Kun kävin sisälle, ei äidin tarvinnut saarnata parannusta. Juoksin hänen kaulaansa mielessäni vain yksi ajatus: ”Kuuluuko näin suurelle syntiselle Jumalan armo?” Äitini julisti kaikki syntini anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä iloon, rauhaan ja vapauteen asti. Ilo oli suuri maallisessa kodissa, missä vanhurskas vanhin oli rukoillut poikiensa puolesta. Nuorin oli nyt palannut tuhlaajapoikana takaisin. Taivaalliselle Isälle olkoon tästä ylistys, kiitos ja kunnia nyt, aina ja iankaikkisesti! Aamen.

Uskon tiellä

Jeesus sanoi halvatulle miehelle: ”Minä sanon sinulle: nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” (Mark. 2: 11–12). Tämä toteutui myös omalla kohdallani. Samalla kun sydämeni täyttivät iloiset uskon tuntemiset, oli käytävä monessa kodissa korjaamassa epäuskon tilassa tehtyjä tekoja. Asioita näin hoitaessa sain kokea jotakin siitä, mitä Jeesus tarkoitti sanoilla: ”Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.”

Loma päättyi ja minun oli palattava rintamalle. Olin saanut hengellisen terveyden ja lisäksi Jumala oli parantanut ruumiillisen sairauteni. Halvatun miehen tavoin sain lähteä ruumiillisesti terveenä ja sydän Jeesuksen verellä puhtaaksi vihmottuna. Olin onnellisessa sieluntilassa, olin armosta Jumalan lapsi. Jeesus-ovesta olin päässyt sisälle Jumalan valtakuntaan ja hänen seurakuntansa jäseneksi.

Rintamalle palattuani menin komppanianpäällikön luokse ilmoittamaan lomaltapaluustani. Tämä kiinnitti huomionsa parantumiseeni. Kerroin iloiten, mitä Jumala oli minulle tehnyt ja tunnustin rohkeasti uskoni. Päällikkö sanoi tällaisella uskolla olevan hyvän ja turvallista mennä joukko-osastoon. Jumala antoi noin kuuden viikon ajan uskoa tuntemisten kautta, ja jaksoin tunnustaa uskoni kaikille joukkuetovereilleni.

Sota jatkui, ja jouduimme siirtymään Maaselän kannakselta Ihantolan suunnalle. Kun perääntymisvaihe alkoi, toimin konepistoolimiehenä vastaiskuporukassa. Koska sodan loppuvaiheessa miehiä kaatui ja haavoittui runsaasti, jouduin eräässä vaiheessa myös esimiesasemaan. Olimme kerran taistelleet useita päiviä saamatta kunnon ruokaa, sillä huolto ei ollut voinut toimia. Kun sitten tuli rauhallista ja kenttäkeittiö toi ruokaan, annoin miehille tehtäväksi pystyttää teltan syömistä ja levähtämistä varten. Jaoimme ruoan ja jokainen 33 miehestä sai osuutensa. Silloin minulle tuli Hengen ilmoitus. Kehotin jokaista ottamaan ruokansa ja menemään teltan ulkopuolelle suojautuen sopiviin paikkoihin ja syömään niissä. 30 miestä tuli mukanani ulos teltasta, mutta kolme jäi sisään. Samassa alkoi tykistökeskitys. Teltta sai täysosuman ja siinä olleet kuolivat heti. Syötyämme totesimme kaikkien teltasta poistuneiden pelastuneen. Yksi miehistä tuli luokseni ja tiedusteli, mistä olin voinut tietää vaaran. Sanoin taivaallisen Isän ilmoittaneen sen minulle. Kerroin hänelle uskovani ja ymmärtäväni Raamatun mukaan. Joka näin tekee, sillä on Raamatun mukaan iankaikkinen elämä. Sinä iltana pidin miehille iltahartauden tekstinä Mark. 1: 14–15: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi.”

Sota päättyi kohdallani haavoittumiseen. Vastaiskua tehdessämme kranaatinsirpaleet tunkeutuivat pohkeeseen ja kantapäähän. Olisin ollut valmis lähtemään taivaalliseen isänmaahan, mutta vielä ei ollut Jumalan aika. Lauloin laulua: ”Matkamiehen mieli palaa määränpäähän kotihin; samoin sielunikin halaa Uuteen Jerusalemiin; Siihen isänmaahan, minne Jeesus läksi edellä. Milloin pääsen rauhaan sinne Näistä kuolon siteistä.” Tulilinjoilta sotasairaalaan lähtiessämme saimme vielä auton lavallakin kokea vihollisen luotien vaaraa.

Jeesus opetti, ettei palvelija ole Herraansa suurempi. Jumalan kanssa on vuosituhansien saatossa saanut olla Kristuksen nimen tähden kuin pakomatkalla. Lopuksi sanonkin teille, rakkaat sisaret ja veljet: Uskokaamme synnit, viat ja virheet anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä ja olkaamme turvattuina. Jumalan armosta olemme Taivaan kansalaisia. Isänmaa on Jumalan lahja sekä täällä maan päälle että iankaikkisesti Taivaassa.

Arvo Koivisto

(RS 1987:11)