OIKEA PARANNUS

"Jumalan valtakunta on lähestynyt, tehkää parannus ja uskokaa evankeliumia" (Mark. 1: 15).

Näillä sanoilla aloitti Johannes Kastaja Juudean korvessa parannussaarnansa. Kun ihminen on synnin petoksen kautta Jumalasta pois luopunut, niin on sen koko , niin pian kuin se alkaa kehittyä tähän maailmaan, halukas kaikkeen pahaan, Jos ei ole niitä, jotka lasta rakkaudella ja nöyryydellä varoittavat pahasta, niin kohta, kun se alkaa eroittaa hyvää pahasta, ja varsinkin, kun se kasvaa pahassa seurassa, ei se voikaan taipua muuhun kuin pahaan. Niin muodoin kaikista ihmisten lapsista suurin osa hamasta pienuudesta asti painuu synnin tekoon ja synnin orjuuteen ja iankaikkisen kuoleman tielle. Sentähden saavuttaa iäinen vahinko, ellei armonajassa tapahdu parannusta. Surullista on, että vielä aikakaudessamme useat kristittyjenkin vanhinten lapset painuvat synnin tielle niin pian, kun ne alkavat hyvää ja pahaa ymmärtää. Todellisen parannuksen tarvitseisi tapahtua.

Johannes Kastajan lahjoilla varustettuja työmiehiä tarvitseisi olla. Niitä, joilla olisi terävä korpikirves, niin että he rohkeasti saarnaisivat parannusta oppineille ja oppimattomille, köyhille ja rikkaille. Saarnaajia, joilla ei olisi kysymyksessä maailman tavara eikä kunnia, vaan Jumalan kunnia ja ihmisten kuolematoin osa. Niitä, jotka säästämättä, ihmisten muotoa katsomaitta, huolimatta vaivoista ja vainoista, saarnaisivat Johannes Kastajan tavalla parannusta, että heräisi oikea synnintunto vain sen kautta, että evankeliumille tulisi sijaa. Jos ihmisiltä puuttuu synnintunto, niin ei ole heissä armolle sijaa, "sillä siinä, kussa synti on suureksi tunnettu, siinä on armo ylenpaltiseksi tunnettu".

Oikea parannus on se, että ihminen tulee Jumalan lain kautta herätetyksi murheella tuntemaan ja näkemään entiset tehdyt syntinsä niin raskaina, ettei ensinkään tee enää halu niissä viipyä eikä jatkaa elämäänsä. Näin syntyy tosi pelastuksen tarve. Sellaisissa on sijaa evankeliumille, niissä, jotka kuulevat saarnan ja niitten ymmärrys avataan Jumalan sanalla käsittämään Jeesuksen täydellistä lunastusta, että hän on kärsimisensä ja kuolemansa kautta juuri minut lunastanut synnistä ja kuolemasta ja vuodattanut viattoman verensä minun synteini anteeksiantamiseksi. Ja kun ne saavat Jumalalta uskon rohkeuden ja Pyhän Hengen pantin omalletunnolleen, niin ne saavat voiman lakata synnistä, vaikka he olisivat kuinka kauhean synnin tekijöitä olleet. Veriruskeat synnitkin annetaan anteeksi. Jeesuksen viatoin veri pesee nekin pois. Murhaajat, valapattoiset, huorintekijät, monella tavalla oman ruumiinsa saastuttajat saavat voiman puhtauteen. Varkaat ja väärintekijät vaeltavat rehelisyydessä ja totuudessa. Juomarit ja kiroilijat saavat voiman lakata synnistä; jotka ennen etsivät hupinsa tansseista, korteista ja hupipaikoista, tulevat huvitetuiksi iäisen elämän toivolla Jumalan ja Herran Jeesuksen läsnäololla hengessä.

Nämä ovat parannuksen soveliaita hedelmiä silloin, kun Jumala parannustyön ihmisessä aloittaa. He tunnustavat syntinsä, sovittavat entiset riitaveljensä ja tuovat vääryydellä otetun omaisuuden jälleen takaisin. Ei silti ole vanhurskaus töistä, vaan sulasta armosta Jeesuksen ansion tahden Jumalan antamana rakkauden lahjana. Mutta armo opettaa totuuteen. Pyhä Henki johtaa kaikkeen totuuteen. Jos joku sanoo: "minulla on Herra Jeesus vanhurskautena, minä olen niin vapaa, että kun minä vain uskon ja olen kerran parannuksen tehnyt, niin minun ei tarvitse enää tehdä parannusta toistamiseen", niin silloin on vika omassatunnossa. Synnistä, joka aina tarttuu on jatkuvasti tarvis tehdä parannusta.

Kun Herra Jeesus on meillä vanhurskautena, niin emme ole enää synnin palvelijoita. Me seuraamme Jumalan voimalla Karitsaa, kuhunka hän menee. Silloin on meillä omatunto niin tarkka, että jos valvomattomuudessa puheella eli työllä joudumme tekemään vastoin Jumalan sanaa ja tunnemme Pyhän Hengen hiljaista nuhdetta, niin tulee sielu sairaaksi siitä, että synti vieroittaa meitä pois Jeesuksen rakkaudesta. Oman tarpeemme tähden silloin on nöyrryttävä tunnustamaan vikamme senkaltaisina kuin ne ovat ja kerjättävä armoa ja anteeksiantamusta. Ei Herran Jeesuksen yhteydessa synnissä eletä. Se, joka näin Pyhän Hengen äänelle kuuliaisena vaeltaa, ei ole lain alla. Synnissä eläjät ovat lain alla. Ne tuomitsee laki, vaikka he kuinka luulottelisivatkin olevansa armossa. "Sillä pitäisikö meidän vielä syntiä tekemään, että armo suuremmaksi tulisi? Pois se! Sillā me, jotka olemme synnille kuolleet, kuinka me syntiä tekisimme." Ja taas: "Älkää antakako synnin vallita kuolevaisissa jäsenissänne niin, että te kuulisitte häntä hänen himoissansa, sillä ette ole lain vaan armon alla." Vielä armoitetussa tilassa ollessamme tarvitsemme parannuksen tekijöinä matkaa tehdä siksi, että kannamme turmeltunutta luontoa, johon aina synti tarttuu ja hitaaksi tekee.

Epäilykset tulevat usein juuri valvovaisille sieluille, kun oman pahuuden tunto on näkyvissä. Sen taa usein peittyy lunastuksen kalleus. Köyhä matkamies täytyy usein valittamaan omaa kelvottomuuttaan ja kerjäämään armoa ja anteeksiantamusta. Ei ole sen edemmäs tällä matkalla päästy, vaan on toivo, että taivaallinen Isä niistä köyhistä lapsista huolen pitää oman Poikansa ja pyhän nimensä tähden niin, että he onnellisesti perille pääsevät. Silloin kaikki matkan vaivat unohtuvat ja saamme ylentää äänemme veisaamaan hallelujaa Jumalalle ja Karitsalle, joka meitä on armoonsa ottanut ja armossa pitänyt, aina armahtanut ja aina anteeksiantanut, että pääsemme poikki tämän myrskyisen korven matkan.

Jumalan rauha levätköön Herran Siionissa. Toivotan kaikille Herran omille onnellista matkaa kotimaalle.

Pauli Rantala-vainajan pitämä saarna lokakuussa 1925

(RS 1957: 1)