ONKO SYNTISYYDEN TUNTO OIKEA SYY EPÄILYKSIIN?

Kuinka monesti kuuleekaan sielunsa autuudesta huoltapitäväin ihmisten huokaavan ja sanovan: Oi, jos olisin pyhempi ja vähemmän syntinen, niin olisi toivo, vaan kun olen niin peräti paha, voinko koskaan tulla onnelliseksi? Ylettyneekö Jumalan armo näin peräti pahalle ihmiselle?

Mistä johtuvat tämänkaltaiset arvostelut? Jos otamme vaaria Jumalan sanan valossa ihmissydämen monista juonista, niin löytyy syy sydämen ylpeydessä, sillä ei mikään ole itsekkäälle ihmiselle niin masentavan vastahakoista kuin tuo armolle antautuminen. Sillä armo ei kärsi minkäänlaista kerskausta ihmisen puolelta, kuten Paavali sanoo, että kaikki kerskaus on suljettu pois uskon lain kautta. Mutta ihminen myös tahtoisi jostain kerskata. Sydämen usko taas ei kärsi muuta kuin Jeesuksen Kristuksen, joka on synteimme tähden ristiinnaulittu ja vanhurskauttamisemme tähden ylösherätetty, siis ainoastaan kerskauksen Herrassa. Sitä vartenhan Jumala juuri vaikuttaa synnintuntoa, että Karitsa saisi kaiken kunnian. Karitsa, joka tapettu on ja on verellään meitä Jumalalle lunastanut. Eipä hän ole vanhurskaita varten tullut maailmaan, eikä varjosyntisiäkään, vaan tosisyntisiä varten, joilla on aina taistelua synnin kanssa.

Jos oikein ymmärrämme Jumalan armojärjestystä, niin tuo synnintuntohan juuri tekee sen, että Karitsa korkean lunastushintansa kanssa on meille juuri tositarpeen. Sillä eihän Jumala ole luvannut meitä armahtaa meidän kristillisten avuimme, eikä meissä löytyväin hyveitten tähden, vaan oman rakkaan Poikansa tähden, jonka Hän meille on tehnyt viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Pyhyyden- ja oikeudentunto ihmisellä on oikea syy epäilyksiin, vaan juuri tuolla syntisyytemme tähden epäilemisellä me ryöstämme Karitsalta kaiken kunnian. Kain pakenee Herran kasvoin edestä, vaan viallinen Daavid tahtoo langeta Herran käsiin.

Eipä kyllä totinen sielu voi epäilyksiä välttää, vaan sen tekee tuo vanha käärmeen myrkky itsekkäässä ihmisluonnossa. Nöyrry, nöyrry, sinä ylpeä sisu, tuomitse itsesi itsessäsi kadotetuksi, mutta anna kunnia Karitsalle, ettei veri hukkaan juoksisi ja ettei se korkea lunastushinta olisi turha Jumalan edessä taivaassa. Onhan veri vuotanut sovintoverenä syntein anteeksisaamiseksi. Kenen tähden Jumalan ainoasyntyinen Poika kuolee kirottuna puun päällä? Eikö juuri sinun ja minun tähden, että saisi meidät omikseen.

Oi, kuinka korkea on lunastushinta. Kuinka ääretön on syntein makso. Siinä on, rakkaani, kristillisyyden elämän voima, että tulet kadotettu ja tuomittu syntinen tuntemaan tuon Jumalan vanhurskauden mukaisen sovinnon kaikista synneistäsi ja että Jumala ilman omaa ansiotasi, oman laupeutensa kautta teki meidät lapsiksi itselleen. Me rakastamme Häntä, sillä Hän rakasti meitä. Olkoon ristiinnaulittu ainoa päämaalimme, vaan älkäämme unhottako, mistä olemme ostetut. Ei voinut synti vähemmällä tulla sovitetuksi kuin Jumalan ainosyntyisen Pojan verellä ja hengellä.

Suruton maailma häväisee ja pilkkaa taivaallisen Vanhimman verikyyneleitä ja lohduttaa turhalla toivolla Jumalan armosta itseään eläen synnissä ilman Jumalaa. Hukkaan menee kallis sovinto heidän suhteensa, mutta hukkaan menee se vielä epäuskon vankienkin kohdalle, vaikka heissä on tapahtunut se kallis Jumalan työ, että murheella tuntevat syntinsä.

Kuulukoon vielä tuo taivaasta puhuva veren ääni syntein anteeksi saamisesta kaikkein alaspainettujen, väsyneitten, epäileväisten ja arkamielisten tunnoille. Voitto on tullut Karitsan veren kautta. Ole kirkas veripunainen, orjantappuroilla kruunattu Siionin Kuningas laumasi keskellä, jotta vielä kuuluisi maan päällä Jumalan kiitos ja ylistys. Amen, hallelujaa.

-o -i

(Armonsanoma 1905: 5)