SIINAIN JA SIIONIN VUORET

Hebr. 12: 18-29

Ihanaa on nähdä Raamatun kertomusten valossa apostolisen ajan alkukristillisyyden aamupäiviä. Ei mistään seurakunnasta ole voitu antaa jalompaa todistusta kuin minkä Luukas antaa: Kaikkien niiden paljoudessa, jotka uskoivat, oli yksi sydän ja yksi sielu (Ap.T. 4: 32). Monituhansinen kristittyjen lauma oli sulanut yhdeksi veljellisessä rakkaudessa. Sen korkeampaan täydellisyyteen tuskin voidaan päästä.

Ihana yksimielisyys vallitsi kauvan. Mutta kun Herra alkoi koota ”muita lampaita”, kuten Jeesus sanoi niitäkin hänellä olevan ( Joh. 10: 16), kun seurakuntaan tuli ei ainoastaan ympärileikatuista vaan myös pakanoista, näemme ensimäisen erimielisyyden tuossa Herran laumassa. Juutalaisuuteen kasvaneiden oli niin vaikea käsittää, kuinka Jumalan itsensä antamat lain määräykset lakkaisivat. Hebrealaiskirjeessä selitetään, mikä merkitys näillä Jumalan Israelille antamilla säädöksillä on. Lähetyskirjan kirjoittaja alkaa kirkastamaan ristiinnaulittua ja kunnian kirkkaudella kaunistettua ja koroitettua Jeesusta. Hän osoittaa, kuinka vanhan liiton varjo- ja esikuvameno silloin lakkasi, kun niillä kuvattu ”itse hyvyyden olento” Jumalan ainosyntyisen Pojan Jeesuksen kautta tuli maailmaan. Hän on selittänyt edellä sitä liittoa, jonka Jumala teki johdattaessaan kansansa orjuudesta, ja jota liittoa Israel ei pitänyt. Herra aikoi tehdä uuden liiton, ei samanlaista kuin entinen oli. Tästä liitosta puhuu profeetta Jeremia 31 luvussa. Herra aikoi antaa lakinsa uuden liiton lasten sydämiin vuodattamalla Henkensä heihin. Se on uusi liitto ihmisen ja Jumalan välillä. Herra aikoo tässä liitossa tehdä itsensä sisällisesti tutuksi ihmisen sydämessä ja omassatunnossa, niin kuin Hän lupaa: ”Kaikkien pitää minua tuntea hamasta pienestä heidän seassa niin suurimpaan asti, sillä minä tulen lepytetyksi heidän vääryydestänsä ja heidän synneistänsä, ja heidän vääryyttänsä en minä tahdo enää muistaa” (Hebr. 8: 11,12).

Alleviivaisin sanan sillä. Se sana osoittaa, missä Jumala tekee itsensä tutuksi, nimittäin siinä missä hän tulee lepytetyksi ihmisen synnistä ja missä hän antaa rikokset anteeksi. Missä synteinanteeksiantamus tunnetaan sovitusuhrin kautta, siinä syttyy Jumalan rakkaus sydämeen. Siinä ihminen astuu uuteen liittoon Jumalan kanssa, jossa liitossa hän ei palvele Jumalaa kirjaimen mukaisessa vanhassa liitossa, vaan Jumalan rakkauden aikaansaamassa mielen uudistuksessa.

Alussa viitatussa kohdassa tässä lähetyskirjassa puhutaan kahdesta vuoresta, tulesta palavasta Siinaista, jonka hirmuisessa ilmassa ja synkässä pimeydessä aina kaikuu tuomiopasuunan ääni, ja Siionin vuoresta, elävän Jumalan kaupungista, missä uuden testamentin välimiehen Jeesuksen luona priiskoitusveri puhuu parempaa kuina Aabelin veri. Edellisestä sanotaan vielä, että se on järisevä ja rakennettu, jälkimmäisestä, että se on järisemätön ja pysyvä.

Nämä kaksi ovat pääpylväitä tässä kirjeenkohdassa. Mitä Jumala näillä meille puhuu? Hän tahtoo kirkastaa, kuinka kallista on löytää järisemätön, horjumaton, iätipysyvä valtakunta ja sen perustus.

Edellinen kuva on Siinain vuoresta, jolla Jumala antoi vanhan liiton lain. Sen kuvan löydämme Mooseksen raamatussa. Siinä on kuvaus heränneen ihmisen omastatunnosta. Nyt sanotaan tässä lähetyskirjassa uupuneille Jumalan lapsille: Ette ole käyneet tällaiseen kristillisyyteen, silloin kuin teitä evankeliumin saarnalla talutettiin uskomaan syntein anteeksisaamista Jeesuksen veressä. Monen on Jumala löytänyt tuon vuoren tyköä hirmuisessa ilmasta, jossa hirmuisessa sisällisessä pimeydessä ja omantunnon vaivassa kuului tuomion sanain ääni. Ei ole teillekään, ystävät, outo tämä kokemus. Muistatte kyllä, millä tunnolla seisoitte tämän testamentin alla vanhurskaan ja syntein kostajan edessä.

Mutta tänä aikana on myös paljon ihmisiä, jotka eivät löydä sijaa Siinain testamentille. Monen mielestä on väärin enää nykyaikana puhuakaan syntejä tuomitsevasta ja rankaisevasta Jumalasta, joka kostaa isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen niille, jotka häntä vihaavat. Moni koettaa kiertää tämän liiton ohi ja ajattelee: kunhan minä vain rukoilen, huokaan, ei Jumala voi olla niin kovaa. Tässä on väärän kristillisyyden, farisealaisen pyhyyden ja omanvanhurskauden pohja. Paavali kirjoittaa roomalaiskirjeen 10 luvussa, mistä omanvanhurskaus johtuu ja saa alkuunsa: Eivät he ymmärrä Jumalan vanhurskautta, vaan pyytävät omaa vanhurskauttaan vahvistaa, eivätkä ole Jumalan vanhurskaudelle kuuliaiset (10: 3). He eivät tunne Jumalan vanhurskauden vaatimusta, että koko laki on pidettävä ja sille täydellinen kuuliaisuus osoitettava, niin kuin Jumala sanoo: ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei tee kaikkea, mitä lakiraamattu sanoo”. Herra ei tyydy edes ulkonaisten tekojen täydellisyyteen – niitäkään ihminen ei voi täyttää Jumalan pyhyyden mitan jälkeen – vaan hän vaatii koko sydäntä. Niin ihmiset, joiden silmäin edestä on Mooseksen peite otettu pois, ovat tunnossaan tulleet koko lain rikkojiksi. He ovat nähneet, kuinka he pyhimmissä toimissaankin ja pyrkimyksissään ovat syntiset, niinkuin Swebeliuksen katekismuksessa sanotaan: ”Kaikkien lain käskyjen noudattaminen ilman rakkautta on ulkokullaisuutta”.

Mutta kukaan ei ole lain koulussa oppinut Jumalaa rakastamaan. Jos joku sitä väittää, sanon surkutellen: monenkertainen peite on tuntosi edessä. Voiko kukaan lainalainen ja tuomittu toivoa pääsevänsä Jumalan kasvojen eteen. Jos hänelle tulee ajatuskin, että minun on astuttava kaikkivaltiaan tuomarin istuimen eteen, vapisee siitä sielu ja on kuin veri jähmettyisi. Jumalan vanhurskautta tunnossaan tunteva pakeneisi vaikka maan uumeniin, jos voisi välttää Herran tuomion äänen: Kirottu ole sinä, lain rikkoja, kuolemalla kuolla sinun täytyy! Tässä pelossa ja vapistuksessa, minkä ihmisen tunto käsittää Siinanin vuoren tykönä, on yksi hätääntynyt valittanut ja vaikeroinut:

Ken Herran tuomio kiertää voi?

Se likeltä tapaa ja kaukaa!

Kun viimein torvi se kauhia soi,

Kuink´ kestänen solloin mä raukka?

Mua syntistä armahda, Herra!

Voi hirmua, maata kun tähystelen:

Tääll´ ompi mun syntini tehdyt!

Voi mua kun katson mä taivaasehen,

Kaikk´, kaikki ne siellä on nähdyt!

Mua syntista armahda, Herra!

Voi, minnekä käännyn mä tuskissain,

Ken apua mulle voi antaa?

Mä pelvolla lyön tähän rintahain,

Mi sydäntä saastaista kantaa.

Mua syntista armahda, Herra!

Miten sitten tuomittu voi tästä tilasta päästä?

Häntä vastaan tulee evankeliumi tuomitusta, joka viattomana tuomittiin syystä tuomittujen edestä. ”Kristus on meidät lunastanut lain kirouksesta, koska hän tuli kiroukseksi meidän edestämme.” (Gal. 3:13) Herra heitti kirotun kirouksen, syntisen synnit ja tuomitun tuomion viattoman poikansa päälle, joka ne kantoi omassa ruumiissaan riippuessaan uhrikaritsana kuoleman puussa Jumalan vihan edessä. Hän maistoi kuoleman katkeruutta kaikkein kuolemaan tuomittujen edestä. Koko lain kirous lankesi Hänen ylitseen Hänen maksaessaan niitä, ”joita ei hän ollut ryövännyt”. Katsokaa Häntä, kun hän tyhjentää kalkin, jonka me monilla synneillämme valmistimme. Katsokaa orjantappuraisen kruunun haavoittamaa päätä, joka ristillä kuoleman väsymyksessä vaipui alas. Kuulkaa, kuinka hän rukoilee, valittaa ja itkee! Ja niin hänen henkensä vajoaa kuoleman syvyyteen.

Vetoaisin kokemukseenne, kristityt. Muistat, kuinka seisoessasi Siinain hirmuisessa ilmassa sinut talutettiin tälle vuorelle, jossa uuden testamentin välimies verisenä suojaa Hänen tykönsä tulevia kaikkivaltiaan pyhästä vihasta, kuinka priiskoitusveri alkoi sovintosaarnassa puhua kaikkein syntein sovituksesta ja anteeksiantamuksesta, minkä ihmeen se vaikutti sinun tuomitussa tunnossasi. Taivaasta tullut evankeliumi ei jättänyt sinua katselemaan omia haavojasi ja synteisi tuottamaa tuhotyötä, vaan Pyhä Henki johdatti sinut sovintosaarnan kautta katsomaan kaikkien synteisi täydellistä sovitusta, kuinka Herrame Kristus kantoi ne kaikki hautaan asti, kuinka Hän nousi voitollisena kalliohaudasta ilman sinun syntejäsi. Minne sinun syntisi jäivät? Ne ennen painoivat sinua. Äsken ne näit sälytettynä Jumalan Karitsan päälle, joka ne hautaan asti kantoi. Ja nyt ei yksikään sinun synneistäsi, joitten tähden Jeesus oli niin verisenä, noussut haudasta, kun Hän voiton Herrana ja kuoleman voittajana ylösnousi ja toi vanhurskauden. Niitä ei enää näy Jeesuksen päällä. Oi, mihin panit minun syntini, rakas Vapahtaja! Hän vastaa: ”Minä naulitsin ne kaikki ristiin”.

Tätä julisti Pyhä Henki sinulle evankeliumin sovintosaarnassa. Hän avasi siinä sinulle uuden liiton. Siinä selvitti hän vanhan ja uuden liiton välin ja eroituksen, että kahden liiton välillä kävi kuolema niiden syntein lunastukseksi, jotka edellisen liiton alla olivat. Tätä kuullessamme Pyhä Henki alkoi avata ymmärryksen silmiä. Nyt aukesi uskon kautta uutena, taivaallisen suurena ja ihanana: Velkani on maksettu! Olen lunastettu! Syntein anteeksiantaminen kuuluu minulle! Tartuimme siihen kiinni, sillä Jumalan iankaikkinen lupaus sen todisti vahvaksi ja järkymättömäksi totuudeksi. Se oli ihana löytö, jonka usko siinä teki. Aivan eri ilma alkoi puhaltamaan. Eteemme aukeni ihana Siionin vuori, jossa priiskoitusveri puhui iankaikkisesta armosta, anteeksiantamisesta, Jumalan lapsioikeudesta, vanhurskauden lahjasta, rauhasta ja ilosta.

Kun puhutaan hirmuisesta ilmasta, jota synnistä herännyt ihminen on kokenut, ja kristityksi tulemisesta, saattaa joku, joka on säilyttänyt lapsuutensa kalleimman tavaran, uskon, kuulla kiusaajan kuiskutuksen: ”sinulla ei ole samoja kristityksi tulemisen kokemuksia”. Aikana, jolloin Siinain ilmaa koetettiin saada Siionin vuorelle, painettin tällä monta lapsuudenkristillisyydessä pysynyttä epätoivoon. Moitittiin Daavidin uskoa ennen hänen lankeemustaan, jonka lankeemuksen tähden Daavid sai syödä murheen leipää. Mutta voiko olla parempaa kristittyä kuin se, jossa on Pyhä Henki? Raamattu sanoo Daavidista paljon ennen hänen lankeemustaan: ”Herran Henki tuli Daavidiin”. Jos Daavid siis ei ennen olisi ollut Jumalan lapsi, pitikö hänen siis tehdä syntiä autuaaksi tullakseen? Pitikö hänen siis maata huoruuden vuoteella ja murhata, tullakseen Jumalalle otolliseksi. Jumalan kiitos, että niitäkin on, jotka ovat säilyttäneet lapsuuden uskon. Yksi on yhteinen ja sama kaikilla Jumalan kaupungissa, sekä lapsen uskonsa säilyttäneillä että lankeemuksesta nostetuilla: Verinen lunastaja, Karitsa, joka tapettu on, Hän, jolla oli jalopeuran voima avata suljettu taivas, mutta joka sydämestä nöyränä ja hiljaisena kuin karitsa on haavoitettuna Siionin voittovuorella ostetun lauman keskellä. Lapsuudenkristitytkin tarvitsevat Jeesuksen kokonaan. Häneen ovat jokaisen uskovan silmät kääntyneet Aabelista alkaen. Ei iankaikkisuus ole niin pitkä, että autuaan silmä väsy ja suuttuu Karitsaa näkemästä. Uutena tulee tuo virsi: Sinä olet tapettu ja verelläsi meidät lunastit! Sentähden, että Karitsan muoto näin kirkkaaksi on tullut lunastetulle voittajajoukolle, laskee se kruununsa Hänen istuimensa eteen.

Alussa viittaamassamme paikassa puhutaan myös yhteisestä kokouksesta ja esikoisten seurakunnasta.

Esikoisten seurakunta on ihmeellinen sana, ja osoitettu paikka on ainoa, missä siitä puhutaan raamatussa. Muutamat eriseuraiset ovat tästä sanasta tehneet eri uskonkappaleen ”esikoisten seurakunnasta”, joka on ”kivulla syntynyt Ruotsin Lapissa” ja on ainoa oikea seurakunta maan päällä. Kaikkien pitäisi kumartua noudattamaan sen orjuuttavia ihmisoppeja.

Jos tämän lähetyskirjan kirjoittajalla olisi sellainen ajatus, olisi hebrealaisten seurakunta kivulla syntynyt Jerusalemissa, ja olisi vanhin seurakunta sillä ajalla. Mutta tässä ei suinkaan sanota: ”te olette käyneet oman itsenne tykö.” Raamattu tuntee yhden esikoisen kuolleista, maan kuningasten päämiehen (Ilm 1:5), joka on esikoinen monen veljen seassa, jonka Herra itse asetti esikoiseksi, kaikkein korkeimmaksi kuningasten seassa maan päällä (Ps. 89: 28). Hänestä oli saarnattu vaimon siemenenä paratiisissa. Niiden seurakunnasta, jotka tähän Esikoiseen uskoivat, oli Aabel ensimmäinen, joka meni taivaaseen. Tähän seurakuntaan ovat lävitse maailman aikakausien kuuluneet kaikki, jotka ovat luvattuun Karitsaan uskoneet. Pyhä Henki ei ole koskaan millään aikakaudella synnyttänyt eri seurakuntaa, vaan on kaikki Jumalasta syntyneet tuonut tuohon seurakuntaan sekä vanhan että uuden liiton aikana. Se seurakunta on aina ollut maailmassa, niin kuin raamattu sanoo: ”Ellei Herra olisi meille siementä jättänyt, olisimme niin kuin Sodoma ja niinkuin Gomorran kaltaiset”. (Jes 1:9) Seurakunta on tosin usein ollut kuin hakatun tammen kaltainen. Mutta kun siinä on ollut hedelmöitsevä kasvun voima, on siitä aina noussut uusia vesoja. Jumalalla on aina ollut seurakunta maan päällä. Toisin ajoin se on ollut suuremmassa kukoistuksessa, väliin on näyttänyt siltä kuin se kokonaan katoaisi olemattomiin.

Tuohon seurakuntaan kaikki ovat käyneet, jotka maailman alusta ovat uskoneet Karitsaan, joka tapettu on.

Tullessasi veren kautta Siionin vuorelle, kun kaikki sinun syntisi pyyhittiin pois ja anteeksiannettiin, astuit, veli ja sisar, lain testamentista uuteen liittoon Jumalan kanssa. Siinain äänen pauhu lakkasi. Jumala alkoi priiskoitusveren läpi näkymään rakkaana, armollisena isänä. Mitä teit silloin? Vannoit monta kertaa itsesi liittoon Jumalan kanssa, joka testamentin verellä sinut tuomioista vapahti.

Tämä on oikea ja todellinen vapautus laista. Se ei ole joku oppijärjestelmä ja senmukainen ryöstövapaus, vaan se on Jeesuksen verisen lunastuksen kautta laista kuoleminen ja kuolleista nousneen Jeesuksen kanssa Jumalan liittoon ylösnouseminen. Sen tuoma vapaus alkaa omastatunnosta. Uuden liiton lapsi ei ole helvetin uhkasakon haastolla matkalla, vaan rakkaus sitoo hänet seuraamaan Karitsaa, kuhunka hän menee. Jeesus voitti sydämen. Tuhannet ja miljoonat ovat tämän rakkauden vaatimina astuneet ulos maailman leiristä ja ottaneet Jeesuksen ristin, kun saivat astua Siionin vuorelle, valtakuntaan, jossa ei kuulu tuomion, vaan veren hyvää puhuva ääni.

Tämä valtakunta ei ole väliaikaisesti rakennettu ja järisevä, vaan iankaikkisesti pysyvä. Tästä valtakunnasta selitti Vapahtaja kirjanoppineille, jotka odottivat sen tulevan näkyväisenä, maallisena Messias-valtakuntana, ettei Jumalan valtakunta tule niin että se taidettaisiin nähdä, vaan Jumalan valtakunta on teidän keskellänne. Paavali sanoo: ”Jumalan valtakunta ei ole ruoka eikä juoma, vaan vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä”. Se ei ole joku maantieteellinen valtakunta, ei myös joku ilmapiiriin kuuluva käsite, eikä käsin rakennettu huone. Sen sisäinen olemus on ihmisen sydämeen kuuluvaa. Missä on ihmisiä, joiden sydämissä Pyhä Henki uuden liiton veren kautta on vaikuttanut Jumalasta syntymisen, niin että heidän sisäinen ihmisensä on vanhurskaudesta, rauhasta ja ilosta osallinen, siellä syntyy seurakunta, pyhäin yhteys. Vaikka näillä ihmisillä on kyllä monia kiusauksia ja murheita, kaikuu kuitenkin heidän sisimmässään pohjasäveleenä: Abba, rakas isä! Se ääni ei kuulu vain kirkastusvuorella oltaessa, mutta vielä kiusaustenkin aikana. Heillä on alituinen luoksepääsy Isän sydämelle Jeesuksen veren kautta, sillä Jumala on itse luvannut, olla heidän kanssaan ja asua heissä.

Oi, ihana Siionin vuori! Tuhannet enkelit valkopukuisina siellä ovat Herran omien yhteisessä kokouksessa, jossa uuden liiton välimies Jeesus Kristus hallitsee ja jakaa taivaallista siunaustaan priiskoitusverensä kautta. Maailman alusta asti kaikki, jotka uhrikaritsan veren kautta ovat pelastuneet, ovat Siionin vuoren juhlaseurojen väkeä, sillä heidän kaikkien nimet ovat taivaassa kirjoitetut. Ei kuulu tällä vuorella koston ääni, jota Aabelin veri huutaa. Jeesuksen veri puhuu anteeksiantamuksen suloista kieltä maailman loppuun asti. Kun Hänen haavainsa verilähteet aukenivat, kuului huuto: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät”! Golgatalla maahan vuotanut veri ei kuivunut Palestiinan multiin, vaan Jeesus astui verensä kanssa kaikkein pyhimpään, taivaaseen Jumalan kasvojen eteen. Taivaasta, jossa syntisten tähden vuodatettu veri on Jumalan edessä, kuuluu nyt veren ääni maan päällä. Viaton veri ei jäänyt mykäksi. Kiitos, Jeesus, että mekin olemme saaneet kuulla sen äänen, joka puhuu rikolliselle syntein anteeksi antamisesta.

Mutta kuuluu myös varoitus: ”Katsokaa, ettette Häntä kiellä pois, joka puhuu!”

Kun, köyhä sielu, kuulet veren äänen, älä kiellä, älä hylkää sitä, vaan ota vastaan ja usko se. On ihmisiä, joilla on puustaviusko (kirjainusko) päässä, että Jeesuksen veri puhdistaa synnistä, mutta jotka, kun tulee kysymys ovatko syntisi anteeksi, hämmästyvät ja vaikenevat. Eikö hän silloin kiellä veren ääntä? Jos veren ääni uskotaan, alkaa se puhua, ensin vapautta ja rauhaa omassatunnossa ja sitten panee uskovan kielen tunnustamaan sitä ja julistamaan sitä vaivatuille ja raskautetuille.

Älkäämme, rakkaat, kieltäkö veren ääntä!

Ei ollut lupa niidenkään paeta, jotka seisovat tulesta palavan vuoren tykönä. Paljon vähemmin pääsevät pakoon uuden liiton armon ja laupeuden hylkääjät. Raamattu kertoo, että Siinain vuori vapisi, kun Herra kosketti sitä. Mutta vaikka omatunnotkin vapisivat vuoren juurella, ei kuitenkaan yhtään sielua tullut siitä Jumalalle kuuliaiseksi. Kohta tanssi kansa taas kultaisen vasikan ympärillä. Haggain 2 luvussa Herra lupaa, että kun ”pakanain toivo tulee”, niin Hän vapisutta ei vain maata, vaan myös taivastakin. Silloin järisemättömät pysyvät. Ensimmäinen maan järinässä Siinailla tehty liitto ei tullut pysyväiseksi. Mutta kun uuden liiton välimies astui kaikkein pyhimpään, mikä silloin oli liikkumatta? Kun ”kaikkein pakanain toivo” astui Jumalan eteen verensä kanssa, perustettiin liitto, joka ei järise, ei rikkoonnu. Se kristillisyys ei järise, joka on Jeesuksen sovintoveren päälle perustettu. Kaikki ulkonaiset ihmisten asettamat tavat ja säännökset ovat järiseväisiä, kestämättömiä. Mutta se lauma, joka rakentaa autuutensa toivon Jeesuksen veren perustukselle, seisoo vapisematta vielä silloinkin, kun taivaat tulesta raukeavat Tuomarin saapuessa tuomioistuimelleen.

Ahkeroikaamme, rakkaat, olla veren korjaajina pysyen kallionpohjalla. Elämämme ei ole ihmissäännöissä, ei ”puhtaassa opissakaan”, jossa Jumala meitä tosin varjelkoon pysymään, vaan sovintoveressä. Olemme verellä lunastetut, siinä on elämä ja rauha. Jotka tämän uskosssa käsittävät, ne pyhällä kunnioituksella lähestyvät armoistuinta ja noudattavat Jumalan tahtoa Hänen mielisuosiokseen lapsen mielellä.

Herra, auta meitä tässä uskossa loppuun asti vahvoina pysymään!

Juuso Runtti

(Siionin Lähetyslehti 1924: 2)