TODISTUS JEESUKSESTA

"Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myöskin niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt" (Joh. 17: 20-21). Taivaallinen rakkaus, joka kuvastui koko Jeesuksen elämästä ja hänen sanoistaan, keskittyy näissä hyvästijättöpuheen loppulausumissa Jeesuksen ylenpalttisen rakkauden todistukseen. Se koskee yhtä suurella hellyydellä jokaista ihmistä, matalintakin matkaajaa tämän matoisen maapäällä. Samassa yhteydessä Jeesus ilmoittaa, kuinka opetuslapset välittävät tätä jumalallista rakkautta Pyhän Hengen ja sanan todistuksen kautta. Muutoinhan ei voinut ollakaan, sillä ei ole olemassa muuta pelastusta kuin Jeesus Kristus. "Mutta kun Puolustaja tulee, jonka minä lähetän teille Isän tyköä, totuuden Henki, niin hän on todistava minusta ja te myös todistatte" (Joh. 15: 26-27). Nöyrästi me myönnämmekin, että oma viisautemme ei voi näitä käsittää. Jeesus puhuu opetuslapsilleen jumalallisten totuuksien selvenemisestä toista tietä: "Henki on todistava minusta". Näin on myöskin käynyt. Näitä autuaallisia helluntain hetkiä ovat Jumalan omat saaneet täällä vieraalla maalla ihmeekseen ja suureksi sydämen iloksi ja autuudeksi kokea. Raamattu, johon nähden epäuskoisena oli välinpitämätön, tuli tärkeäksi ja rakkaaksi. Sen sana, joka ennen ei merkinnyt paljoakaan, alkoi puhutella omaatuntoa. Synti, josta ennen iloitsi, tuottaa nyt raskasta tuskaa. Se nöyryyttää ylpeän ihmisen katumuksessa tunnustamaan syntinsä, ja mikä autuainta, se panee pyytämään, saamaan ja uskomaan synnit armosta anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Jeesuksessa on armo ja totuus. Molemmat ovat yhtä tarpeellisia taivaanlahjoja. Jumala lahjoittaa nöyrille ja kuuliaisille lapsilleen elävän uskon. Helpommalta meistä tuntuisi opettaa armoa ja muistaa armo kuin jokapäiväisessä uskon elämässä totuuden tunnossa vaeltaminen. Tämä on sen tähden välttämätöntä pysyäksemme oikeassa suhteessa Jumalaan, lapsen asemassa, sellaisen lapsen, joka haluaa Jumalan tahdon jälkeen vaeltaa. Mutta sittenkin hän tuntee Pyhän Hengen kirkkaassa valossa sen vakavan tosiasian, että hän on vain kelvoton palvelija. Siksi on aina oltava selvillä se vakava ja kallis tosiasia, että on vain armosta se, että minäkin, raadollinen syntinen, saan omistaa aivan ansaitsemattomasta armosta Jeesuksen, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, jotta kävisi niinkuin kirjoitettu on: "Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra" (1 Kor. 1: 30–31). Tätä se nyt meidän opetuksemme on: ainaista puhetta synnistä ja armosta. Se olisi varmaan kokonaan muutettava, jos se vähänkin kelpaisi nykyajan sivistyneelle ihmiselle. Mutta me rukoilemme nöyrästi viisautta, miten me voisimme Jumalan sanan, tuon kaksiteräisen miekan Pyhän Hengen teroittamana niin terävänä kuin Jumala tahtoo asettaa kaikkien ihmisten omiatuntoja kohtaan, sillä toivolla ja uskolla, että Jumala saisi ihmisten omattunnot herättää synnin unesta ja johdattaa rakkautensa taivaallisella voimalla armovaltakuntansa osallisuuteen omistamaan armoa ja anteeksiantamusta Jeesuksen veren kautta. Siksi emme uskalla muuttaa puheitamme emmekä kirjoituksiamme, koska me tiedämme näistä olevan vakavan vastuun Jumalan edessä.

Usko tuottaa paljon hedelmää. Suurin niistä on rakkaus. "Kun minä isosin, niin te ruokitte minua” Mutta vanhurskasten muistossa ei ollut näitä. Kaikki on vain lahjaa. On kallista, jos lapset tuntisivat, että heillä on paljon velkaa Jumalalle. Sitä velkaa emme koskaan voi maksaa. Se kasvaa yhä. Mutta kun uskon kautta saamme taivaan lahjoja vastaan ottaa, olemme kyllä velvolliset niitä jakamaan lähimmäisillemme. Armon Jumala antakoon meille aina oikean uskon valon, että tekisimme työtä sillä lahjalla, jonka Jumala kullekin on antanut Kristuksen rakkauden velvoittamana. Ettei vain mikään muu olisi meitä siihen kannustamassa, kuin että lauma tulisi kootuksi Jeesukselle, joka lauman edestä on verensä ja henkensä antanut! Näin me tulemme yhtä olemaan. Vähin veljenne, Taneli Kyhälä (RS 1966: 3)