VAASASTA

Rakas sisaremme uskossa Maija Liisa Tuura on päässyt korkeassa ijässä, pitkän vaelluksen ja hyvän uskon kilvoituksen päätyttyä, täydellisesti vanhurskautettuna kotikunniaan Vaasassa heinäk. 4 p:nä 1905, 86 v 5 k. ja 15 p. vanhana.

Tämä rakas vainaja ”Kalajoen mummu”, joksi häntä kutsuttiin, oli syntynyt Kalajoella. Sielunsa autuutta etsivänä täytti Jeesus hänellekin lupauksensa, kun Hän sanoo: ”Joka etsii hän löytää ja kolkuttavalle avataan.” Kun pohjoisesta alkoi kuulua saarna taivaanvaltakunnan avaimista, niin hänkin kallisti korvansa sitä ääntä kuulemaan noin 35 vuotta takasin. Ja Jeesuksen raskas kärsiminen ja kuolema, rakkaudesta syntiin langennutta ihmiskuntaa kohtaan, sekä ylösnousemisensa voima, herätti ja uudestasynnytti hänet hengellisestä kuolemasta elävään toivoon jälleen, Jeesuksen Kristuksen ylösnousemisen kautta kuolleista katoomattomaan, saastuttamattomaan ja turmelemattomaan perintöön, joka taivaassa tähdelle pantu on.

Tästä ei hän minnekään horjunut, sillä hän söi syntymisessään sitä leipää, joka taivaasta tullut on. Sitä syötettyä vasikka, joka maailman alusta tapettu oli, joka meitä verellänsä Jumalalle osti kansakunnista, pakanoista ja kielistä. Hän oli ahkera rukouksissa ja erittäin kalliina oli hänellä A. Laitisen rukouskirja, jota hän ahkerasti viljeli, tutkien meidän kalliin Vapahtajamme lunastuksen hyödytystä.

Kerran täällä Vaasassa sielun vihollinen koki hänelle turhaksi tehdä valvomistansa ja kristillisyyttänsä, mutta hänelle näytettiin unessa, kuinka epätoivoinen pyhän Pietarin tila oli, kun hän kielsi Mestarinsa. Kuinka surkeasti hän itki levottomuudessansa, kun Herransa ja Mestarinsa katse kohtasi Pietarin. Siitä mummukin kyyneleissä useasti itkein kertoi, ettei hän, eikä yksikään kristitty unhottain unhottaisi kallista saatua armotavaraansa eikä armahtajaansa Jeesusta. Jeesusta, joka kuitenkin tuota murheellista Pietaria armahti ja hellimmät terveiset hänelle haudasta ylösnoustuansa lähetti, josta nähdään, että katumuksen murhe synnistä liikuttaa taivaallisen vanhimman sydäntä ja että Herran henki asuu niiden tykönä, joilla murheellinen ja särjetty sydän on.

Viimeisenä elämänsä puolivuotena, kun ei mummo enää jaksanut mennä Jumalan lasten kokouksiin, puheli hän ahkeraan vuoteessansa, ollen maan suolana, m.m. puhui hän niistä saarnaajista, joilla puhtaat kädet ovat. Hurskas pysyy tiellänsä ja jolla on puhtaat kädet, se pysyy vahvana (Job. 17: 9). Pyysi, että kristityt toisivat hänelle joitakin murusia seuroista. Niitä saadessaan oli hän aina tyytyväinen, mutta eriseuran tekijöitä hän katkerasti voivotteli. Kerran olin minäkin jonkun viikon käymättä ja kun menin, niin hän alkoi sanomaan: Jo tulee yksi tuore viinipuun oksa, jolta saapi elämän leipää, josta virvoitetuksi tultuaan useasti alkoi laulaa ”Koska kaikki päivän päätän, anna mun autuaaksi nukkua” j.n.e.

Päivää ennen kuolemaansa sai hän suonenvedon, mutta tuskain allakin hän sopersi: vanhurskaan tie on onnellinen ja Jumalan hyvyydellä on kaikki peitetty. Sitten hän kyynelissä pyysi muistamaan häntä suurta syntistä rukouksissansa, sillä vanhurskaan rukous on voimallinen. Samassa muisteli, kuinka jumalattomain tie hukkuu, joka on epäusko ja Jeesukselta ansaitun armon ja autuuden ylenkatse, mutta vanhurskaan tie on Jeesus. Sitten erkausimme ja viimeisellä äänellisellä Jumalan rauhalla, syleillen jätimme toisemme. Seuraavana, hänen pääsinpäivänään, menin virastani päästyä hänen luoksensa klo 12 jälkeen. Hän hourasi, mutta kun puhuin hänelle Jumalan lasten palkasta: Minä olen sinun kilpesi ja sangen suuri palkkasi, selkeni hän ja viimeiset sanansa, joilla hän vastasi olivat: ”Jaa! Se Kristuksen ansaitsema perintö ei vähene – ei vähene.” Sitten hän näytti olevan väsyksissä, luulimme, että hän aikoo nukkumaan. Kuitenkin halusin sanoa hyvästin, panin suuni hänen korvansa ja sanoin: Nukkukaa nyt Kristuksen haavoihin! Hän käänsi päänsä puoleeni, suunsa meni naurun hymyyn ja silmänsä kirkastui, kaksi kertaa veti henkeänsä ja henki erkani riutuneesta ruumiista taivaallisen Isänsä tykö klo 12:48.

Palaja taas minun sieluni sinun lepoosi, sillä Herra teki hyvästi kaikki sinulle! Ps. 116: 7.

Pyytäisin nämät rivit hänen muistoksensa Armonsanomaan, koska hänellä on rakkaita uskonveljiä ja –sisaria sekä Suomessa että Ameriikassa. Samassa pyydän myös minuakin muistamaan armoistuimen tykönä.

Heikko veljenne

Matti Kuula

(Armonsanoma 1905: 9)